Vierailin kuluneen viikon aikana Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan tiloissa. Oulun yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston jäsenenä muutuin kateudesta vihreäksi.

On yleisesti tunnettua, että HYY ottaa aktiivisemmin kantaa yhteiskunnallisiin asioihin kuin OYY. HYY on muun muassa puolustanut hedelmöityshoitojen sallimista kaikille naisille, mikä herätti joissakin tahoissa närää. En usko näkeväni lähitulevaisuudessa sellaista päivää, jolloin OYY ottaa kantaa saman kaliiberin asian puolesta.

OYY:n kannanotto suvaitsevaisuuden suunnitelmallisesta lisäämisestä viime lokakuulta on kuitenkin piristävä alku. Valitettavasti tämä edistyksellinen kannanotto johti polttopulloiskuun ylioppilaskunnan toimistolle, mikä toisaalta oikeastaan alleviivaa yhdenvertaisuuskannanoton tarpeellisuutta.

OYY:n vihreän edustajistoryhmän jäsenenä kuulen usein, että vihreät haluavat lisätä ylioppilaskunnan toimintaan kaiken maailman rönsyjä. Tällainen rönsy olisi ollut muun muassa SETA ry:n kannatusjäsenyys, josta tein aloitteen. Ylioppilaskunnan hallitus hyväksyi aloitteen, mutta edustajisto päätti kuitenkin hylätä sen.

Millä me sitten perustelemme niin sanotun rönsyilymme?

Yliopistolain 46 § 1. pykälän mukaan ”ylioppilaskunnan tarkoituksena on olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä. Ylioppilaskunnan tehtävänä on osallistua 2 §:ssä säädetyn yliopiston kasvatustehtävän hoitamiseen valmistamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen.”

Viittaan tähän kohtaan usein. Aktiivinen, valveutunut ja kriittinen kansalaisuus tarkoittaa mielestäni nimenomaan sen huomioimista, ettemme toimi muusta maailmasta irrallaan leijailevassa kuplassa.

Tärkein argumentti on kuitenkin mielestäni demokratia. Jos ylioppilaskunnan jäsenet äänestävät sellaisen edustajiston, joka haluaa ylioppilaskunnan liittyvän SETA:n kannatusjäseneksi, kehittää kehitysyhteistyötoimintaa ja ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, ei kenelläkään pitäisi olla valittamista. Näin demokratia toimii. Nyt meille on äänestetty edustajisto, joka ei halua ylioppilaskunnan liittyvän SETA ry:n kannatusjäseneksi – tähän on tällä edustajistokaudella toistaiseksi tyydyttävä ja tappion karvas kalkki nieltävä.

Mieltäni kiusaavat mielipiteet, joiden mukaan ylioppilaskunnan täytyy keskittyä puhtaasti koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan. Toisaalta minua myös ärsyttää keskustelu siitä, että ylioppilaskunnan täytyy olla yövartijatyyppinen organisaatio sen automaatiojäsenyyden vuoksi. Ylioppilaskunnasta ei voi erota, joten sen toimintaan ei pitäisi lisätä mitään turhaa – mutta kuka määrittelee turhan? Ei Suomen valtiostakaan voi erota ja lopettaa verojen maksamista, jos maan hallituksen ja eduskunnan toteuttama politiikka ei tyydytä.

Silloin täytyy turvautua aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen ja äänestää sellaisia toimijoita, joiden poliittisia näkemyksiä haluaa edesauttaa. Tämä saattaa olla hankalaa, jos äänestää ainejärjestölistaa, jonka ehdokkaiden poliittinen mielipidehaitari saattaa vaihdella ääripäästä toiseen. Jos haluat, että ylioppilaskunnan toiminta minimoidaan täydellisesti ja muutetaan kustannustehokkaaksi ydinkoulutuspolitiikan edunvalvonnaksi, kannattaa tällöin äänestää suoraan ja rehellisesti kokoomusta.

Jos sen sijaan haluat rönsyjä, anna äänesi vihreille.

Rönsyilevä ylioppilaskunta – minun ylioppilaskuntani
Merkitty:

2 thoughts on “Rönsyilevä ylioppilaskunta – minun ylioppilaskuntani

  • 07.01.2011 18:41:sta
    Permalink

    ”Ei Suomen valtiostakaan voi erota ja lopettaa verojen maksamista, jos maan hallituksen ja eduskunnan toteuttama politiikka ei tyydytä.”

    Tuo ei ole argumentti, sillä se, että näin ei tehdä valtiossa, ei ole syy sille, että näin ei voisi tehdä yliopistojen suhteen. Lisäksi oikeus irtisanoutua valtiosta ja sen palveluista tulisi olla mahdollista, mikäli yhteiskunta olisi oikeasti vapaa. Tuolloin tämä tarkoittaisi sitä, että veroja ei tarvitsisi maksaa, mutta mitään yhteiskunnan palveluja ja suojelua ei myöskään nauttisi.

    Koska en viitsi nähdä vaivaa kirjoittaakseni omia mielipiteitäni useaan kertaan, liitän tähän vain aiemman kirjoitukseni:

    ”Vivat academia per libertas!

    Päätin jo vuosi sitten, että generalistisella alalla suoritetun humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon jälkeen vaihdan koulutusohjelmaa ja lähden opiskelemaan sellaista ammattia, jolla on mahdollista saada töitä. Kysyntää asiantuntemukselle kansanrunouden tutkimushistoriasta tai kansanuskon karsikkopuiden merkityksestä 1800-luvun suomalaisissa agraariyhteisöissä ei juurikaan ole. Siirryin opiskelemaan ammattikorkeaan sairaanhoitoalaa, sillä tuolloin koen ennemmin tuottavani jotain sellaista, josta muiden ihmisten kannattaa minulle maksaa. Tällainen toki vaati sen kolme vuotta humanistisessa tiedekunnassa, jotta kansallisromanttisessa idealistista muokkautui realistisemmin asioita katsova ja omasta tulevaisuudestaan kiinnostunut opiskelija. Eihän jokin katetroinnin suorittaminen neliraajahalvaantuneelle kenenkään työelämän haaveita ole, mutta mikäli kaikki työ olisi unelmaduunia, niin eihän silloin kukaan palkkaisi ketään, vaan kaikki tekisivät haluamansa asiat itse. Tämän takia kiva ja helppo työ mahtavalla palkalla kaikkien ulottuville on kansantaloudellinen mahdottomuus.

    Suuri ongelma on siinä, että koulutusjärjestelmä ei vastaa kunnolla työelämän tarpeisiin määrässä eikä laadussa. Suurin osa kaikista aloista on sellaisia, että lopullinen ammattitaito syntyy vasta töiden kautta. Nykyisellä alallani hoitotyön koulutusohjelma kouluttaa yleissairaanhoitajia, jotka vasta tämän jälkeen erikoistuvat jatkokoulutuksen kautta esimerkiksi psykiatriselle tai leikkausanestesille puolelle ja tällä alalla järjestelmä toimii melko hyvin, mutta monilla muilla ammattialoilla tilanne ei ole lainkaan tällainen. Kummallisimpia asioita on esimerkiksi johtajuusopinnot, joita saattavat suorittaa oppilaat, jotka eivät koskaan ole olleet esimiesasemassa. Tulenpa teille töihin projektipäälliköksi, tässä paperi todistuksena siitä, että olen hyvä johtaja!

    Yliopiston puolella yhteiskuntatieteissä objektiivinen tutkimus on alisteista poliittisille ideologioille ja tosiasiassa kyseessä on Osmo Tammisalon sanoin sosiaalialan ammattikoulu, joka ei valmista työelämään. Tällainen Veblenin tutkinto kädessään valmistuneet maisterit sitten vaativat, että heidän täytyy saada koulutusta vastaava työtä ja – mikäli on oikeita suhteita ja oikeita mielipiteitä – sellainen järjestyy. Oikeilla suhteillahan toki voi saada viran, johon sinulla ei olisi edes vaadittua muodollista pätevyyttä. Rakenteellinen korruptio on oikotie työelämään, jossa palkkasi maksetaan muiden tekemällä työllä.

    Toisekseen yliopistossa minua alkoi rasittamaan ylioppilaskuntien de facto pakkojäsenyys, jonka takia jokainen opiskelija joutuu kustantamaan ylioppilaskunnan hallituksen päättämiä hankintoja, vaikka ei itse haluaisikaan käyttää mitään ylioppilaskunnan palveluista. Lisäksi monista ylioppilaskunnista on degeneroitunut poliittisten ohjelmien rummutusfoorumi, joka ottaa kaikkien pakkojäsentensä nimissä kantaa yhteiskunnallisiin arvokysymyksiin. Erityisesti Helsingin ylioppilaskunta (HYY) näyttää pienen Google-tiedustelun perusteella ansioituneen tällaisessa kyseenalaisessa toiminnassa:
    ”Helsingin yliopiston ylioppilaskunta vaatii, että kaupunki ryhtyy tosissaan toteuttamaan kävelykeskustaa.”

    ”Helsingin yliopiston ylioppilaskunta vaatii pienituloisten ruokakuntien vapauttamista mediamaksusta.”

    ”Helsingin yliopiston ylioppilaskunta vaatii SAK:a ja EK:a tarttumaan vanhemmuudesta aiheutuvien kustannusten jakamiseen.”

    ”HYY vastustaa kerjäämisen kieltämistä.”

    ”HYY: Ruuhkamaksut otettava käyttöön pääkaupunkiseudulla”

    ”HYY: Näpit irti kehitysyhteistyömäärärahoista”

    Näillä kannanotoilla ei ole mitään tekemistä opiskelijoiden yhteisen edun ajamisen kanssa, vaan kyseessä on puhtaasti ei-koulutukseen liittyvistä poliittisista kannanotoista. Mitään ongelmaa ei sinänsä ole siinä, että ylioppilaskunnan edustajistoon kuuluu henkilöitä, joilla on yllä olevan kaltaisia vasemmistolaisia poliittisia käsityksiä, mutta ylioppilaskuntien ei tulisi olla paikka tällaisille kannanotoille sillä ylioppilaskunnan tarkoituksena on yliopistolain mukaan olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä. Yhteiskunnalliset pyrkimykset tässä tapauksessa ei merkitse manifestien julistamista kaikkien ylioppilaskuntaan kuuluvien nimissä.

    Se hyvä puoli ammattikorkeakoulussa on, että niiden opiskelijakuntaan kuuluminen on vapaaehtoista ja mikäli jotain henkilöä ei miellytä opiskelijakunnan tekemiset, niin hän voi omalta osaltaan katkaista heidän rahahanansa. Yliopistojen suhteen tämä ei ole mahdollista, jolloin mahdollistuvat erilaiset väärinkäytökset, jotka ovat yhteisön perustusten hengen vastaisia. Vain pakkojäsenyydellä toimivissa ”yhteisöissä” voidaan jäseniä käyttää tällä tavoin hyväkseen. Sopimusvapaus sen sijaan takaa sen, että yhteisön johdolla on tarve toimia järkevällä tavalla.

    Nykyinen yliopistojärjestelmä ylioppilaskuntineen on aikansa elänyt ja tuottaa turhan paljon omasta tutkintonimikkeestään innostuneita, valkokaulusloisia vailla mitään todellista, konkreettista kontribuutiota heille, jotka ovat näiden koulutuksen ja opiskelijaelämän mahdollistaneet. Enemmän tulisi siirtyä siihen, että työnantajat vastaavat itse ammattiin pätevöittävän koulutuksen antamisesta työntekijöilleen ja olisi työnantajien vastuulla, miten tämä käytännössä toteutuu. Taloudellisesti tuottamaton, mutta yhteiskunnan sivistyksen kannalta tärkeäksi katsottu perustutkimus taas on mahdollista järjestää instituuttien ja säätiöiden kautta. Omiin oppituoleihinsa turvallisesti kalkkeutuneille tämä tietenkin on kammottava ajatus, mutta yleisen hyvän kannalta se olisi vähintäänkin suotavaa. Samoin oppilaskuntien tulisi voida muodostua vapaasti, jolloin opiskelija saisi itse päättää haluaako hän kuulua siihen järjestöön joka keskittyy pitämään huolta opiskelijoiden oikeuksista vai siihen, joka keskittyy jäsentensä poliittisten manifestien julkituontiin.

    Todellinen vapaus ei synny ilman vastuuta omista valinnoistaan. Et voi vaatia muita ihmisiä tuottamaan sinulle jotain, ellet ole valmis tarjoamaan heille muuta kuin työtä tekevälle kansalaiselle vittuilevan ja hänen arvojaan halveksivan, tulonsiirroin elävän tusinamaisterin.”

    http://raunioilla.blogspot.com/2010/09/vivat-academia-per-libertas.html

  • 07.01.2011 21:02:sta
    Permalink

    Poliittisissa kannannotoisa on aina muistettava, että jokaisesta kannan arvoisesta asiasta voidaan olla vähintään kahta eri mieltä. Politiikka on työkalu, jolla eriävistä mielipiteistä huolimatta päästään jonkinlaiseen päätökseen. Vaikka ihmiset eivät välttämättä kuulukkaan mihinkään puolueeseen tai kierra kaupunkeja banderollit käsissään ja iskulauseet kielen päällä, ei se tarkoita, etteivätkö he olisi poliittisesti aktiivisia. Se mitä jotkut aktiivit saattavat nähdä poliittisena passiivisuutena voikin olla tietoista pidättäväisyyttä. Ero näillä kahdella on se, että niistä jälkimmäinen käyttää valtaansa samalla tavalla kuin esimerkiski vasemmistonuori: Antamalla yhden äänen kun siihen tulee tilaisuus.

    Saanen myös huomauttaa, että tällä hetkellä OYY:n edustajistossa eniten edustajia on poliittisesti sitoutumattomilla tahoilla. Ehkä tämä heijastaa, että nykypuolueet ovat vanhanaikaisia, eivätkä ne pysty kohtaamaan opiskelijoiden ajatusmaailmaa silmästä silmään, jonka vuoksi joidenkin on vaikea samaistua niihin. Ehkä syy onkin tiedekuntiin sisäänotettavien opiskelijoiden lukumääräerot ja sitä kautta suurempi äänisaalis, jonka vaalirenkaat tulevat edustajistovaaleissa keräämään. Olipa syy sitten mikä tahansa, OYY:n edustajistossa ei yhdelläkään puolueella ole selvää ylivaltaa, joka voi selittää miksi OYY:ltä ei löydy halua vaikuttaa yhteiskunnalisiin asioihin liian voimakkaasti.

    Herra Hakkarainen näkee tämän selvästikkin puutteena. En itse kuitenkaan näe paheena sitä, ettemme ole kukkahattutätien kanssa kotkottamassa jokaikisestä vääryydeestä joka ehtii paistaa verkokalvoillemme. Poliittinen vaikuttaminen voi olla muutakin kuin pelkkiä kannanottoja näennäisesti tärkeisiin asioihin. Niin kauaa kun ylioppilaskunnalla ei ole yhtenäistä mielipidettä, on parempi pysyä hiljaa kuin puhua kolmea eri asiaa yhtä aikaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *